ANNE VIHAVAINEN
Anne Vihavainen oli elämän nautintoja rakastava feministi. Hän oli kotonaan niin tanssilattialla funk-musiikin pyörteissä kuin hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa. Anne oli myös laadulle perso: samppanjaa ei ollut ikinä tarjolla liian usein.
Saimaan syöpäyhdistyksen ja Itä-Suomen sanomalehtimiesyhdistyksen ohella Anne toimi Saimaan Munskänkarna -yhdistyksessä, jonka viinimatkalle hän osallistui myös viimeiseksi jääneenä kesänään. Anne palasi toimittajan työhönsä vuorotteluvapaalta vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa, täynnä virtaa ja ideoita.
Anne oli toimittajan ammatistaan ylpeä. Nuorena hän haaveili radiotoimittajan työstä, ja Jamilahden kansanopiston jälkeen unelma toteutui Saimaan Aalloilla. Viimeiset parikymmentä vuotta hän työskenteli Uutisvuoksi-lehdessä, sittemmin Uutisvuoksen ja Etelä-Saimaan Imatran toimituksessa. Anne oli persoonallinen ja suosittu kolumnisti sekä taitava kulttuuri- ja ruokatoimittaja. Hänet tunnettiin myös kiinnostuneena ja innostuneena henkilöhaastattelijana.
Anne syntyi Imatralla 19.3.1964 ompelija Pirjo ja mittariasentaja Antti Vihavaisen esikoisena. Muutamaa vuotta myöhemmin perheeseen syntyi Ulla-Mari. Pikkusisko oli Annelle hyvin läheinen. Anne sanoikin, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen sisarukseksi ensimmäiselle.
Tätä periaatetta hän noudatti itsekin. Puolisonsa Jukka Lemisen kanssa he saivat kaksi lasta, Veeran ja Jaakon. Anne kasvatti heistä hyvätapaisia ja järkeviä nuoria. Hän inhosi väkivaltaa, eikä koskaan lyönyt edes nyrkkiä pöytään. Annen kädet olivat lempeät.
Anne rakasti olla hemmoteltavana ja hemmotteli myös muita, etenkin lapsiaan. Perhe ja koti olivat hänelle hyvin tärkeitä, ovi aina avoin ystäville. Kenties äidin perintönä Anne oli huoliteltu ja tyylikäs kuin kartanonrouva ikään. Toisaalta hän oli ylpeä juuristaan ja piti aina duunarin puolta. Hän ei kumarrellut eikä pelännyt ketään.
Anne oli juureva karjalainen, joka ei ottanut elämää ja itseään liian vakavasti. Hän oli samaan aikaan vahva ja herkkä – ja tavattoman sydämellinen ja myötätuntoinen ihminen. Hän oli aina valmis auttamaan iloissa ja suruissa, konkreettisesti kukkakimpun ja eväskassin kera, mutta etenkin kuunnellen ja kokemuksia vaihtaen. Anne oli suorapuheinen ja rakentava, luotettava ja hauska.
Anne kirjoitti kuolemasta kolumnin keväällä 2013: “En tiedä, miten ottaisin vastaan tiedon kuolemastani. Voin vain kuvitella. Sen tiedän, etten usko taivaaseen tai helvettiin. Uskon siihen, että kun elämä loppuu, niin se loppuu. Valot sammuvat, pim. Sen jälkeen ei ole mitään, eikä tarvitsekaan olla. Se on lohdullinen ajatus.”
Anne oli realisti, jalat aina tukevasti maassa. Hänen kanssaan ei haihateltu eikä surkuteltu, vaan mietittiin, miten jatkaa eteenpäin. Niin on tehtävä nytkin.
